Tervetuloa huhtikuu, kevään perinteinen aloittaja!

Maanantai 1.4.2019 - Kalevi Suojanen


ELÄMÄÄ

Lienee niin, että meille kevään ylenpalttisille ihailijoille maaliskuun loppu ja huhtikuun alku ovat "hetkiä ennen hunajaa". Nalle Puhille se kai oli kaikkein korkein ja tärkein hetki. Sen jälkeenhän hunaja alkoi vähetä.

Toivotan itse kullekin säädylle hyviä hetkiä ennen hunajaa. Elo riemuineen ja murheineen on nykyhuhtikuussakin myönteisellä tavalla jännittävää. Eihän sitä näinä ilmastonmuutosaikoina tiedä, mitä, missä ja milloin nykyluonnonvoimat tarjoilevat. Mutta eiköhän toki hunajaista aikaa ole tulossa. Kun pölyttäjistäkin alkaa olla pula, pitänee ennen pitkää vain kuvitella hunajaa syntyväksi mielissämme.

Mahdollisimman ja mahdottoman hyvää huhtikuuta toivotan. Kuten maaliskuuta odotellessa kirjoitin, vanha kansa sanoi, että "maaliskuu maan näyttää, huhtikuu huhteleepi". Se huhteleepi lumet maasta ja jäät vedestä. Voi, kunpa voisimme huhtikuun myötä valon ja vihreyden lisääntymisen myötä itsekin herätä pimeydestä valoon. Jos siihen pystymme, menemme eteenpäin entistä virkeämpinä valoisella, iloisella ja toivorikkaalla mielellä. Jos tuossa onnistumme, kokonaisolomme on kiitollisuudenkin täyttämänä elämänhalua ja voimaa täynnä. Niin käyköön. Vai käykö? Saattaa onnistua, mutta eihän tämä olisi ihmiselämää, jos ei jostain tule välihin kuoppia ja mutkia matkalle. Kilvoitellaan, kilvoitellaan kovasti, mutta ei hampaat irvessä, vaan hymy huulilla.

Saima Harmajakin kilvoitteli aikoinaan. Kaksi huomaa enemmän kuin yksi. Minä ajattelin edellä tekstissä huhtikuun osalta vain - Nalle Puhin lisäksi - ihmistä. Runoilija, kirjailija Saima ajatteli asia myös maan kannalta. Kevätmasennus lienee osalle ihmisistäkin melko yleistä, mutta maapohjalla on yksiselitteisen vaikeaa. Seuraavaksi tulevan runon tekstissä runoilijamestari toteaa maan kannalta huhtikuun kohtaamisesta seuraavaa: "On vaikein aika maan. Nyt kevät itkee luomistuskissaan."

Kuvahaun tulos haulle Saima Harmaja

Saima Harmaja (kuva: Wikipedia)

 

RUNONAMIA

Huhtikuu

On väsynyt ja harmaa maa.
Ja märkää lunta putoaa.
Ja yli meren aution
soi tuulen laulu lohduton.
On huhtikuu. On vaikein aika maan.
Nyt kevät itkee luomistuskissaan.

Oi, tiedättehän, se voittain taistelun
taas nostaa valtikkansa lumotun.
Ja kyyneleissään hymyy huhtikuu,
– käy päivä esiin, multa kirkastuu,
ja yli mullan kuultaa vihreys,
soi ihmeellisen tuulen hengitys.
Oi, tiedättehän, ei kevät hyljätä
voi ketään, joll’ on kevään ikävä.

Ja kuitenkin: se säikkyvä,
se uusi, hento elämä,
se, joka puissa mullassa
nyt sykkii kohti valoa,
ja jolle viima ulapan
on niinkuin viesti kuoleman,
se vieno, joka palelee
ja värisee ja vapisee,
– oi, jaksaako se yhä odottaa,
siks’ kunnes auringossa herää maa?

Oi, tietääkö se kaikkein viluisin
sen vapahtavan, minkä minäkin?
Oi, tietääkö se arka, vaalea:
ei kevään rakkaus voi sammua.
Ei yhtään ikävöivää päällä maan
voi kevät jättää, oi, ei milloinkaan!
Ei ketään, joka kaipaa kylliksi,
sen tiedän – enkö sitä tietäisi!

Saima Rauha Maria Harmajasta vielä muutama sana:

Hän oli suomalainen kirjailija ja runoilija. Saima Harmaja olisi varmaan voinut nousta vaikka aivan ykköseksi, jos hän olisi ehtinyt tehdä runoja lisää. Hänen lemppariaiheitaan olivat elämä ja kuolema. Voiko sen laajempaa ja mielenkiintoisempaa aihepiiriä olla! Siinähän on kaikki - ja vielä enemmän.

Mutta Saima Harmajalta loppui aika kesken. Hän kuoli nuorena. Edes 24 ikävuotta ei ehtinyt täyttyä hänen elämässään: 8.5.1913 - 21.4.1937. Helsinki oli hänen sekä synnyin- että kuolinkaupunkinsa.

Edellä oleva "Huhtikuu" sisältyi hänen ensimmäisen runokokoelmakirjaansa. Se ilmestyi vuonna 1932 ja koko esikoisteoksensa otsikkokin oli ja on Huhtikuu.


ALZHEIMER

Omaishoitajan päiväkirjastani 2.4.2002:               

Olimme toissapäivänä eli ensimmäisenä pääsiäispäivänä lapsenlapsen 18-vuotissyntymäpäivillä Espoossa. Maire näki lapsensa Sarin ja Vesan sekä nuoruudestaan asti tutun Annikki-tädin Ruotsista. Kun lähdimme pois, tuli Mairelle ennen ulko-ovea kyyneleet silmiin ja hän kääntyi takaisin sisälle. Hänen tuli ikävä läheisiään. Vesa ohjasi hänet takaisin ulko-ovelle sanoen: ”Mene Kalevin kanssa. Kalevi pitää Sinusta huolen.”

 

Minusta tuntuu, että käyntimme jätti jonkin melankolisen jäljen Mairen ajatuksiin ja syvälle sieluun asti. Vaikka vatsatauti onkin ollut monta päivää vaivana, on Maire ehkä sekin huomioon ottamatta ollut hymytön ja surullinen.

 

Sisar-Irma kävi luonamme viime lauantaina. Maire katsoi minuun ja pudisti päätään. Hän ei hyväksynyt Irmaa hyväksi. Tulin surulliseksi. Kun olimme ennen Ninan synttäreille menoa Mairen osastolla Kustaankartanossa Mairen erään asukastoverin 90-vuotispäivillä, ja ohjasin Mairea ulko-ovelle, koska aikataulumme edellytti jo lähtemistä, katsoi Maire hoitaja-Heliä päin ja pudisti päätään. Ihan kuin Maire ei olisi hyväksynyt minuakaan. Tulin surulliseksi.

 

Ajattelin tänään sairaasti, että niinköhän lienee Kustaankartano määrännyt antibioottikuurin, että tietäisin, minkälaista on toden paikan tullen olla omaishoitajana. No, eivät tietenkään ole sen takia, vaan virtsatietulehduksen takia. Mutta vaikka Maire ottaa kiltisti ripulia vastaan lääkettä, ei se kovinkaan paljon auta. Vaihdamme vaippaa runsaan kolmen tunnin välein. Yöllä tosin on yksi kuuden tunnin väli. Sitä paitsi jotenkin ihmeesti vatsasairaus tarttui toissapäivänä myös minuun. Kahden ihmisen perheessä on kaksi ripulissa. Olemme syöneet kolmeen päivään todella vähän. Maire on mennyt huonompaan kuntoon.

Kaiken lisäksi pitkästä aikaa poltin nukkumaan mennessä proppuni. En saanut hyvällä enkä pahalla Mairea istumaan iltapissalle. Menetin malttini ja aloin itkeä kovaan ääneen. Sain kuitenkin vaihdetuksi kuivan vaipan ja yöpuvun housut. Laitoin Mairen nukkumaan odottamaan vatsan toimimista. Nyt tulee keskiyö; melko varmasti vatsa toimii runsaan tunnin kuluttua.

 

Kovasti pyysin Mairelta anteeksi. Aika varmaa on, ettei Mairella ole pienintäkään muistikuvaa siitä, mitä pyysin anteeksi. Silti mietin, jäikö asiasta jälki aivoihin. Muiden läheisten rinnalla olin jo toissapäivänä ”jäänyt huonommaksi”. Nyt olin sitten vielä lisäksi hänelle vihainen. Tilanne on vaikea. Täytyy vain toivoa, että kaikki menee ”normaalin” dementia­kaavan mukaan eli että asia unohtuu täydellisesti. Silti tuli mieleen tosikertomus dementiaa sairastavasta vaimosta, joka joutui aina pakokauhun valtaan, kun hänen aviomiehensä tuli häntä vanhainkodin vuoteen viereen katsomaan. Sanottiin sen johtuneen miehen väkivaltaisuudesta heidän avioliitossaan. Mietin vain, että mies on omaishoitajana voinut saada niin kovia aggressiokohtauksia, että on lyönyt vaimoaan. Minä halusin lähinnä lyödä omaa päätäni seinään tämäniltaisessa ”kohtauksessani”, mutta silti voin suurin piirtein ymmärtää tuota miestä. Ja olla hänen puolestaan todella surullinen. Ei ole maailma armelias.

 

3.4.2002

Eilen nukkumaan mennessäni koin taas uuden fobian muodon. Kuvittelin vakaasti, että minulla on kurkkusyöpä, ja että puhekyky meni leikkausten myötä. Tunsin suurta pakokauhua. Oli pakko nousta sängystä. Hetken ylhäällä oltuani rauhoituin, kun hoksasin itse väsyneenä keksineen fobiatunteeni.

 

Aamulla Maire hymyili herätessään minulle entiseen tapaan. Hyvin nopeasti ilme kuitenkin tuli totiseksi. Jotakin pientä oli ehkä jäänyt alitajuntaan eilisiltaisesta hermopurkauksestani. Päivän mittaan tilanne kuitenkin tasoittui ainakin lähes entisekseen. Vertailu on vaikeaa sen vuoksi, että vatsataudin takia syöntimme on ollut kolmen päivän ajan hyvin minimaalista. Nyt on lääkekuuri loppu, joten voinemme vähitellen palautua entiseen ruokailukulttuuriimme.

 

Pahinta, mitä voisi tapahtua, olisi se, että Maire alkaisi pelätä minua. Toivon ja uskon kuitenkin, että meillä lähes sataprosenttisesti vallitseva leppoisa henkinen ilmasto estää pelon muodostuvan. Ja jos joskus taas ”hermoni repeävät”, on vain luotettava siihen, että armelias unohdus paikkaa virheeni.

 

Mairen puhe on entisestäänkin vähentynyt. Yksittäisiä sanoja tulee. Tänäänkin Maire sanoi vessassa yhden sanan: ”Vesa” eli nuorimman lapsensa nimen. Kysymyksiin vastaukset ovat yksisanaisia eivätkä välttämättä oikeassa muodossaan tullessaankaan vastaa Mairen mielipidettä. Yleensä vastaus ei kuitenkaan ole looginen. Esimerkiksi kysymykseen ”onko sinulla nälkä?”, todennäköisin vastaus on ”onko” ja toiseksi todennäköisin ”nälkä”.

 

 

to 11.4.                                                             LÄHETE

Kalevilta

 

D1:n ihmeidentekijöille

 

                                    Ohessa tulee Maire.

 

                                   Dosetissa olevien lääkkeiden lisäksi ohjelmassa on

                                   estolääke veteen tai mehuun liotettuna. Laitan

                                   varavaatteita mukaan.

 

                                   Vatsa on ollut uudelleen löysä. Annoin eilen

                                   lactophilusta illansuussa, kun tuli kahden päivän annos

                                   vetelää.

 

                                    Vaippaa olen vaihtanut päiväsaikaan nykyisin vajaan

                                    kuuden tunnin välein, koska niin tuntuu olevan

                                    tarpeellista. ”Teoreettisen” ajat vaihdoille ovat olleet

                                    tehnyt heräämisen aikoihin noin kello 8, ennen klo 13,

                                    ennen klo 18 ja nukkumaan mennessä klo 22:n jälkeen.

                                    Eilen keskiviikkona kävimme yhden likaisen ja vetelän

                                    vessareissun päälle suihkussa.

 

                                    Minulla on viikonvaihteessa Kajaanissa Kauppa-

                                   opettajapäivät (pe-su). En tiedä, tulenko välillä

                                   käymään, mutta joka tapauksessa haen Mairen kotiin

                                   keskiviikkona.

 

                                   Suojelusenkeleitä, kestävyyttä! Kiitoksin

 

                                   Kalevi

 

 

lauantai 20.4.2002

En ole tullut kirjoittaneeksi moneen päivään päiväkirjaa. Päivät ovat olleet ehkä hiukan alakuloisia, enkä ole jaksanut elää niitä kovin intensiivisesti uudelleen päiväkirjan kautta. Päivät, joina Maire on Kustaankartanossa, ovat äärettömän vaikeita. Hoen kotona ääneen aika usein: ”Maire, minun on sinua ikävä!”

 

Hain Mairen keskiviikkona pois. Nyt oli pisin intervallihoidon ajanjakso ainakin pitkään aikaan, torstaista keskiviikkoon. En uskaltanut tai jaksanut tai saanut aikaan mennä tapaamaan Mairea kertaakaan. Muistan, että Kustaankartanon käyntien alussa kävin Mairea katsomassa päivittäin ja aluksi kai enemmän kuin kerran päivässäkin. Silloin lyhyaikaishoitojen alkuaikoina ainakin viimeisillä kerroilla Maire suhtautui ihan luontevasti siihen, että kävelyn jälkeen peittelin hänet viltin alle hänen omaan sänkyynsä Kustaankartanossa ja lähdin pois. Jotenkin nyt vain hirvitti etukäteen ajatus sellaisesta. Ehkä siihen vaikuttavat Mairen sanat: ”aina sinä…”, kun kerran töihin mennessäni peittelin hänet sänkyyn. Maire tarkoitti, että aina jätän hänet paikkaan, joka ei ole koti. Kun viime viikolla jätin Mairen hoitojaksolle Kustaankartanoon, hän istui hyvin vihaisena tuolille ja oli sekä hoitajille että minulle epätavallisen töykeä. Kai hän aavisti, että nyt taas toin hänet pois kotoa; lieneekö myös aavistanut, että intervallihoitojakso on tavallista pitempi.

 

Maire oli saanut Kustaankartanosta nuhan, johon liittyi eilen mukaan yskää ja tasapainohäiriöitä. Kierros on siltäkin osin tullut täyteen. Pienenä lapset saavat tarhasta nuhan; nyt se tulee loppusuoran hoitopaikasta. Ei sille kukaan mitään voi. Kierros tulee täyteen myös sikäli, ettei Maire osaa niistää, vaikka kuinka koettaisin saada aikaan niistämissuoritusta. Hän ei niistä omaehtoisesti eikä minun avustuksellani.

 

Luulen, että Maire sai jossakin vaiheessa perjantaina lievän halvauksen tai jotakin vastaavaa. Ensimmäisen kerran sairauden historian aikana hänen oli todella vaikea kävellä. Emme pystyneet tekemään normaalia, aikaisemmasta lyhentynyttäkään kävely­lenkkiä, koska minulla oli vaikeuksia saada Maire pysymään pystyssä. Hän käveli jotenkin ihmeellisessä asennossa oikealle kallellaan ja otti lyhyitä juoksunomaisia askeleita ikään kuin koettaen estää kaatumistaan. Myös hänen käyttäytymisensä oli pelottavaa, erilaista. Hän ei jotenkin ollut tässä maailmassa; katse oli pohjattoman poissaoleva, toisaalta töykeän tuijottava. Hänen suunsa täyttyi valkoisella vaahdolla. Kehotin häntä sylkemään sen pois, mutta se kai tuntui vääränlaiselta komentelulta, koska Maire hermostui pahanpäiväisesti. Hän katsoi minua vihaisesti ja aikoi ryöpsäyttää vaahtosyljen kasvoilleni. Ei hän aikomustaan kuiten­kaan toteuttanut, vaan se jäi (taitavaksi!) eleeksi ja vaahto jäi suuhun. Ei hän suostunut sitä kotonakaan sylkemään. Kun annoin mehua, hän nielaisi vaahdon alas. Erityisen paljon tuli tahattomia kehon ”hätkähdyksiä”.

 

Mittasin perjantaina kuumeen. Sitä oli 38,8 astetta. Emme siis olleet kävelykunnossa, mutten hoksannut sitä ennen kuin olimme vaikean kävelylenkkimme tehneet. Tänään kuumetta oli 37,1 eli ei juuri lainkaan. Otin riskin ja lähdimme taas lyhennettyä lyhyem­mällä kävelylle. Oli hiukan helpompaa, mutta silti todella vaikeaa. Ei ole tällaista ollut ennen. Tasapaino on järkyttynyt todella pahasti ja kävely on yhtäkkiä hidastunut. Kävelyasento oli edelleen täysin kallellaan oikealle ja vain jatkuvalla vahvalla tukemisotteella sain Mairen pysymään pystyssä. Vastuu siis on lisääntynyt.

Maire on kyllä henkisestikin paljon huonommassa kunnossa kuin aikaisemmin. Ei hän ole enää juuri rahtuakaan tässä elämässä mukana, vaan hyvin poissaoleva. Toivotaan, että se on vain kuumeen aiheuttama hyppy alaspäin, josta vielä voi nousta entiselle tasolle. Saa nähdä. Usein ennenkin olen ollut näkevinäni hyppäyksiä alaspäin, vaikkeivät hyppäykset kuulu Alzheimerin tautiin, vaan hiipuva, tasainen alaspäinmeno.

 

Taikatemppuja on silloin tällöin tullut esiin. Toissa viikolla vessasta katosi Mairen käynnin jälkeen saippua. Hänellä ei ollut sitä käsissään eikä vaatteissaan. Ihmettelin. Seuraavan vessakäynnin päätteeksi huomasin, että Mairella oli kadonnut saippua kädessään. Sikäli asia on merkillinen, ettei Maire omaehtoisesti pese käsiään, eikä tahdo osata pestä niitä muuta kuin hellästi pakottamalla avustaen. Mutta kaikista ”sopivankokoisista” tavaroista hän kyllä on kiinnostunut. Toinen temppu samalta viikolta pari viikkoa sitten: aamulla herättyämme Mairen sängyssä oli hartioista alaselän kohdalle ulottuvalla paikalla aluslakanalla todella paljon hiekkaa. Minulla ei ole pienintäkään aavistusta, mistä se siihen oli ilmestynyt.

 

Eräänä aamuna huomasin, että Maire oli riisunut yön aikana vaippansa. Se oli melko kuivana hänen vieressään sängyllä. Sänky oli onneksi kuiva. Pelkäsin, että vaipan riisumisesta tulee tapa; onneksi ei ole tullut, vaan kyse oli yksittäistapauksesta.

 

Huomenna tulee kuluneeksi kaksi viikkoa siitä, kun tytär-Maiju ja perhe kävivät meillä vierailulla. Aikomukseni oli laittaa Maire lepäämään sohvalle, mutta ajattelin, että kaikkien yhdessäolo saman pöydän ääressä on kuitenkin somaa. Lopuksi vain Maire väsyneenä hermostui. En muista, mikä hänen hermostumisensa laukaisi. Ei ainakaan mikään järkevä syy. Aleksi ehkä sanoi jonkin sanan Mairen mielestä liian äänekkäästi, ja Maire räjähti: ”Helvetti!”, hän huusi Aleksille tulikivenvihaisesti Aleksia katsoen. Minulle tuli kyyneleet silmiin, taloon laskeutui vaivautunut hiljaisuus. Ovella pyysin mamman puolesta Aleksilta anteeksi mamman käytöstä ja sanoin, ettei mamma sairaudeltaan edes hoksannut mitään sanoneensa, puhumattakaan, että tietäisi sanoneensa mitään pahaa.

Aleksi oli todella fiksu: hän kuittasi asian huumorilla. ”Kuule, minä olen päivät pitkät tottunut kotona huutoon.” Muistikuvani ei ole sanatarkka, mutta Aleksi laittoi asian kuitenkin leikiksi. Silti sekä aikuiset että lapset loukkaantuvat säännön­mukaisesti silloin, kun on niin sanottujen terveiden maailman mittapuun mukaan loukkaavaa käytöstä Mairen taholta. Minäkin loukkaannun; järki ei voita tunnetta. Merkillistä.

Emme ole olleet Aleksiin yhteydessä kahteen viikkoon. On pitänyt mennä uimaan, mutta luulen, että uintireissummekin ovat Aleksille vaikeita. Pariin kertaan olen pyytänyt, mutta hänellä on aina ollut paljon ohjelmaa. Ilmeisesti hänellä onkin ollut jalkapalloharkkoja ja ne ovat tietenkin ensisijaisia. Silti olen ollut arka pyytämään; tuntuu kuin käyttäisin henkistä pakkoa. Maiju on ollut jo pitkän aikaa sitä mieltä, että Mairen paikka ei ole kotona, vaan hoitolaitoksessa.

Rakkauden tunteen tunteminen ei ole selviö. Mairea olen osannut rakastaa esimerkiksi ilman omistamisen ja rajoittamisen tunnetta. Se on ollut suurenmoinen tunne. En tiedä, olenko siitä kiitollinen ja haluan, että hän saa asua hänelle rakkaassa paikassa eli omassa kodissaan, omassa kodissamme. Aika moni on sanonut - tai ainakin antanut niin ymmärtää – Mairen paikan olevan hoitolaitoksessa. Yleensähän meidän tapauksemme kaltaisissa tilanteissa sanoja pelkäävät "pian olevan kaksi hoidettavaa". En ainakaan tunne hoitamisen olevan "pakkopullaa", vaan ennemmin jotakin sen vastakohtaa.

 

Otin riskin, ja jätin Mairen yksin siksi aikaa, että kävin ruoka­kaupassa ostamassa eilen ostoksista unohtuneita tavaroita. Mairen jätin väsyneenä loikoilemaan ja katsomaan televisiota. Kun tulin takaisin, kaikki oli hyvin, mutta Maire pureskeli äänekkäästi jotakin. Pitkän taistelun jälkeen hän sylkäisi kohti minua pari senttiä pitkän ja muutaman millin paksuisen muovinkappaleen. Mutta pureskelu jatkui. Suostuttelu ei auttanut eikä mikään keino tuntunut tepsivän. Maire näytti hampaiden välissä pientä mustaa esinettä. Pyynnöstä hän aukaisi suun, mutta kun koetin ottaa sormillani esineen pois, hän puraisi sormeani järkyttävän kipeästi.

Monen tovin maanittelun jälkeen hän laittoi esineen uudelleen hampaidensa väliin ja hetken päästä antoi ottaa sen pois. Se oli pahasti kaluttu rautanappi. Hän oli ottanut muovipäällysteisen napin paidastaan, syönyt muovin ja rauta oli jäänyt jäljelle. Saattoi olla, että viimeksi paikattu hammas on taas korjauskunnossa, koska iltapalan aikana siihen kohtaan suuta näytti sattuvan.

Iltapissa ei tullut. Sain pitkän suostuttelun jälkeen Mairen kiltisti istumaan kahdestikin pytylle, mutta mitään muuta ei istumisen lisäksi tapahtunut. Ihmettelen, miten kerran vastaavassa tilanteessa hermoni saattoivat pettää. Nyt käyttäydyin lempeästi. Vaihdoin kuivan vaipan ja peittelin onnellisenoloisen Mairen nukkumaan.

 

sunnuntai 21.4.

Hurraa – ei ollutkaan pysyvä hyppäys alaspäin. Nyt kun kuume on lähtenyt, Maire oli jokseenkin hyvässä kunnossa. Teimme viime aikojen mittapuun mukaan normaalin pituisen kävelylenkin jopa kahteen otteeseen. Toisen kävelymme aikana illalla Maire sanoi kauhuissaan: ”Voi kauheaa!” Se oli ilmoitus, että kakka pääsi tulemaan. Tietenkin unohdin asian. Koko päivän olen koettanut valmistella huomista Sampo Pankin työntekijöiden koulutusta. Heitä varten piti saada illalla monistetuksi aamua varten muutama sataa monistetta. Meni jännittäväksi.

Päätin ottaa riskin ja jättää myöhemmin illalla Mairen monisteiden saantia monisteiden ottamisesta koituvan koulussakäynnin ajaksi televisiota katsomaan. Kun aloin asetella häntä TV:n ääreen, tuoksu muistutti unohduksestani. En ymmärrä, miksi vatsa on jälleen täysin ripulilla. Maire antoi kiltisti kuivata. Yksi rulla siihen meni paperia eikä tullut puhtaaksi. Kävin välillä monistamassa. Hälytys menee koulussa päälle kello 22. Olin ovesta ulkona 21.55. Ajoin kotiin, minkä nopeusrajoituksilta uskalsin. Jo kello 22.10 olimme suihkussa. Maire tuli puhtoiseksi. Samalla hän tuli onnelliseksi. Hän oli illan myöhäisyydestä huolimatta hyväntuulinen, hyräili, taputteli minua ja meni leikkikoirun kanssa onnellisena puhtaassa yöpaidassa nukkumaan. Jatkoin vielä huomisen kello 9.30 – 20.30 kestävän opetuspäivän suunnittelun hienosäätöä.

 

                                 

 

Kalevilta                                                             LÄHETE

 

                                                                           22.4.2002 kello 00.15

 

D 1 – osaston ihmeidentekijöille

 

Ohessa tulee taas Maire maanantaiseen arkeenne mukaan. Hänellä oli perjantaina kuumetta 38,8 ja lauantaina hiukan yli 37:n. Eilen ei ollut enää kuumetta. Vatsa vain on hyvin löysällä. Banaania olen syöttänyt ja asidofilus-piimää juottanut. Laktophilus oli tietenkin päässyt loppumaan. Olimme kakkasouvin yhteydessä suihkussa sunnuntaina kello 22:n jälkeen. Maire meni nukkumaan onnellisena ja hyväntuulisena. Ellei siis ripulista muuta johdu, suihkuun ei tarvitse mennä ennen kuin haen hänet pois torstaina päivällä.

Viime käynnistä lähtien Mairella on ollut nuhaa. Nyttemmin on tullut myös yskää. Koettakaa kestää!

Ohessa on dosetti. Muistattehan myös estolääkityksen, kiitos. (Voiko se muuten viedä vatsan löysälle?)

Ohessa on myös leikkikoiru-Sabina, käsilaukku, jossa on katseltavaksi kiinnostavia kortteja sekä hiukan varavaatteita.

 

Kiitos Teille!

Kalevi

sunnuntai 28.4.2002 kello 23.00

 

Tunti sitten peittelin Mairen nukkumaan. Menin tapani mukaan työhuoneeseen läksynlukuun. Äsken kuulin Mairen yskivän. Menin katsomaan. Maire istui sängyssään kädet ja naama veren peitossa. Nenästä oli taas tullut verta. Pieni vastustelu ihmeekseni häipyi pian ja Maire antoi pyyhkiä märällä paperilla kasvot ja kädet ja sain ne puhtaaksi. Asettelin Mairen uudelleen nukkumaan. Sain painelluksi verta vuotanutta vasenta sierainta kylmällä rätillä. Rautaa kai pitäisi Mairelle syöttää. Hän on yskinyt tänään melko paljon ja yleiskunto on varmaan huono. Toisaalta vatsa ei ole toiminut eilen eikä tänään eli nyt on taidettu siirtyä hyvin vetelästä hyvin kovaan. Ristinmerkkejä, rukouksia!

 

Maire oli toissapäivänä Kustaankartanossa sen aikaa, kun olin hammaslääkärissä ja kävin koulussa erästä opiskelijaa neuvomassa hänen opinnäytetyössään. Kun hain Mairen, halusivat hoitajat auttaa vaihtamalla Mairelle vielä kuivan vaipan. Estelin, mutta he halusivat auttaa. Käytävälle kuului, miten Maire esteli vaipan vaihtoa huutamalla monta kertaa ”hullu”. Tulin surulliseksi. Vielä surullisemmaksi tulin, kun hoitaja kysyi jokaisen hullu-huudon jälkeen ”miksi?”

Ei Maire tarkoittanut, mitä sanoi. Mairen sana oli selkokielellä: ”Minua hävettää, kun tämä puuha on mielestäni intimiteettisuojaani loukkaavaa.” Osassa kielen­käyttöä hullu-sana on samaatarkoittava kuin tahaton kirosana. Se viestii: "Anteeksi paljon – minua vain harmittaa kovasti, etten muista, mitkä ovat oikeat sanat tähän yhteyteen.” Hullu-sana ei välttämättä kaipaa vastasanaa. Siihen auttaa joko huumori tai huumorilla höystetty selitys, että olemme sinun läheisiäsi ja haluamme auttaa sinua. Ei sekään auta, mutta kun selitän oikein rauhallisella äänellä, että ”olen sinun aviopuolisosi ja haluan auttaa sinua”, kyllä sillä on rauhoittava vaikutus.

 

Kustaankartanon hullu-huuto muuten saattoi johtua siitä, että Mairella oli ehkä kakka kesken. Ei auttanut, vaikka vaippa vaihdettiin kuivaan, koska muutaman minuutin kuluttua kotiin tultuamme vaipassa oli taas melkoisesti tavaraa. Maire oli pyyhkinyt kakkaa paidan etumuksella ja kakkaa oli mennyt pimpin puolelle ja kun se syyhyi, sitä piti jatkuvasti pyyhkiä kakkaisella aluspaidalla. Onneksi suihkuun meno onnistui hyvin ja tilanne rauhoittui.

                            

 

 ma 29.4.2002                                                    LÄHETE

 

 

D 1:n ihmeidentekijöille,

Kiitos, että Maire sai jälleen tulla ystävälliseen ja asiantuntevaan huomaanne.

 

Mairella on ollut yskää. Olen antanut siihen Resilar-yskänlääkettä. Eilen illalla kello 23 Maire heräsi siihen, että vasemmasta nenänsieraimesta vuoti verta. Ihme kyllä hän antoi puhdistaa verisen naamansa ja veriset kätensä ja antoi kaiken lisäksi painella nenää kylmällä kääreellä. Verentulo loppui jo ennen kylmällä painamista, eikä sitä sen jälkeen ole tullut.

 

Rautaa en uskaltanut antaa, kun nyt on vatsa ollut toimimatta. Toimi viimeksi perjantai-iltana ja oli silloin hyvin löysää. Kävimme silloin myös suihkussa, joten nyt ei tarvitse käydä. Tänään Maire joi päiväkävelymme jälkeen lasillisen C-poreliuosmehua.

 

En ole nyt antanut vihreässä dosetissa alinna olevia esto­lääkkeitä, koska on varsinainen kuuri menossa. Varsinaisen kuurin lääkkeet ovat punaisessa dosetissa.

 

Mukana ovat dosettien lisäksi yöpuvun housut ja muut normaalit tykötarpeet. Muistattehan vaikka antaa käsilaukusta kortteja katseltavaksi, ellei Maire itse niitä muista ottaa esille.

 

Kestättehän eli suojelusenkelit olkoot kanssanne. Haen Mairen tiistaina iltapäivällä.

 

Kiittäen tervehtien

 

Kalevi

PAPPA PAKINOI

(Sisältyy vuonna 1997 ilmestyneeseen kirjaan.)

 

HUONOMUISTISUUDESTA

Pappa kävi lääkärissä. Olen seurannut ympäristöäni ja havainnut, että monella muullakin on sama vaiva kuin papalla. Harva vain sen takia lienee lääkärille lähtenyt. Mutta pappapa lähti valittamaan lääkärille huonomuistisuuttaan. Elämä on käynyt nimittäin todella hankalaksi, kun muisti ei spelaa niinkuin joskus ennen. Joka ikinen päivä unohtuu tärkeitäkin asioita. Sellaista kaupunkikäyntiä ei olekaan, etteikö jokin kaupungilla tarvittava paperi tai esine tai asia olisi unohtunut kotiin.

 

Tuskissani päätin siis ihan virallisesti selvittää, olenko jo pahastikin dementoitunut. Tosin tiedän vanhan sanonnan, jonka mukaan ei se ole dementoitunut, jonka avaimet ovat hukassa, vaan se, joka ei tiedä, mihin avaimia käytetään. Joskus vain tuntuu niin kuin sekä avaimet että niiden käyttämisen taito olisivat hukassa. Viimeksi kun en pitkänkään uurastuksen jälkeen saanut kellarin ovea auki, tuli naapuri apuun ja kertoi, ”ettei tuollainen avain voi sopia tuollaiseen lukkoon”.

 

Ihmiselle lienee tunnusomaista halu etsiä syntipukkia. Kun esimerkiksi asiat eivät suju toivotulla tavalla oman huonomuistisuuden takia, tulee varsin helposti hakeneeksi vikaa jostakin muualta. Yleensä syntipukin etsiminen ei vie elämää eteenpäin. Muistan monta kymmentä vuotta sitten lukeneeni kirjan, jossa kerrottiin pikkulapsen pudottaneen hienoa mekaniikkaa sisältävän leikkikalun uima-altaaseen. Perheen päämies keskitti tarmonsa selvittääkseen, kuka lapsista oli pudottanut leikkikalun altaaseen. Äiti sentään suuntasi energiansa oikein: hän nosti leikkikalun pois vedestä. Voi, kunpa osaisi olla etsimättä syntipukkia ulkopuolisista. Ei kai esimerkiksi liukas keli autoa ojaan aja! Yltiöpäiseksi syntipukin etsijäksi voisi nimittää ihmistä, joka on kovalla kiireellä juoksemassa Porvoon tietä päämääränään Turku ja joka toteaa väärän suunnan havaittuaan, että ”ovat rakentaneet tien väärään paikkaan”. Toki tietenkin vitsit ovat hyviä huojentamaan olotilaa.

 

Lopuksi vielä takaisin alkuun. Pappa siis kävi muistilääkärissä. Lääkärin titteli oli - ja on vieläkin - ”geriatrian professori”. Toki eihän pappa itseään vanhana pidä. (Pappa on siis aivan tavallinen vanha ihminen.) Tuo geriatrian professori on kuitenkin papan saaman tiedon mukaan muistitutkimuksen number one Suomessa, joten suunnaksi hänen vastaanottonsa. Professori sanoi: ”Toistakaa perässäni sanat paita, pöytä, sakset”. Pappa toisti: ”Paita, pöytä, sakset”. Professori jatkoi: ”Pitäkää mielessänne nämä sanat. Kysyn ne teiltä hetken kuluttua uudelleen.” Pappa teki parhaansa pitääkseen mielessään paidan, pöydän ja sakset. Käytävällä jälkeenpäin hoksasin, että professori unohti kysyä nuo sanat uudelleen! - No, tutkimukset jatkuvat. Ehkä palaan niihin joskus myöhemmin.

UNESTA JA UNETTOMUUDESTA

PAINAJAISUNISTA

Ehkä tiedemiehetkään eivät kovin hyvin tiedä painajaisunien synnyn syitä. Maallikkona oletan, että ainakin joissakin tapauksissa kysymys on yöunesta, johon ihminen on mennyt enemmän tai vähemmän stressitilasta. Ehkä on jokin suuri vastoinkäyminen tai murhe vienyt mielialan esimerkiksi masentuneeseen suuntaan tai jännitystilaan. Monihan meistä taitaa murehtia tulevaa aikaa, vaikka kaikki hyvin tiedämme, ettei tulevaisuus murehtimalla ainakaan paremmaksi saada. Mutta usein tunnetta ei saa järjen kanssa samalle kulkuradalle.

Nyt seuraavaksi tulee monen mielestä hölynpölyä. Hölynpölyhän kannattaa jättää väliin. Tämä seuraava on samalla aaltopituudella uskomushoitojen tai vastaavien kanssa. Käsittääkseni ne ovat asioita, joita lääketieteessä ei ole todistettu oikeiksi. No, nyt ei ole kysymys hoidosta, mutta ehkä uskomuksen ja taikauskon välimaastossa olevasta asiasta.

Kun olin pieni, isä keräsi sänkynsä alle kuparia. En kylläkään muista enkä tiedä, miksi hän niin teki. Nyt taidan päästä omasta kokemuksestani jäljille. Minulla oli nimittäin muutama vuosi sitten aamuisin herätessäni selkä- ja keskivartalosärkyä. No, kokeilin kuparia. Hiukan ehkä helpotti. Sitten sain vielä "villimmän" idean ystävältä. Häntä oli särkyihin auttanut se, että laittoi patjan alle tai lattialle sängyn alle kirkaskantisia aikakauslehtiä.

Taisin hiljan kertoa tuttavasta, joka stressitilassa menetti yöunensa. Lääkäri määräsi lääkkeen, jonka sanoi olevan niin tehokas ja vahva, että uni tulee hetkessä ja pitää unta yllä aamuun asti. Niin kävikin. - Mutta myöhemmin selvisi, että ne voimakkaat ja hyvän unen antaneet lääkkeet olivat tavallisia kalkkitabletteja. Siis usko lääkärin sanoihin ja lääkkeeseen antoi unen. Ehkä tuo lehtijuttu on vähän samankaltainen, ehkä kuparikin kuuluu samaan kastiin, en tiedä.

Olin viime kesänä mökillä kolme yötä peräkkäin. Nukuin isän käyttäneessä sängyssä kaksi ensimmäistä yötä. Kolmanneksi en mennyt siihen sänkyyn, koska kokemus oli kauhea. Heräsin yöunesta aamulla aikaisin maksimaalisen kauheaan painajaisuneen. Ainakin toisena, ehkä molempinakin öinä heräsin omaan kauhuhuutooni. Kolmannen yön nukuin sängyssä, joka aikoinaan on ollut äitini sänky. Uni oli hyvää, ei tullut painajaisen painajaista. Ja aamulla sekä seuraavana päivänä oli rauhaisa olo, toisin kuin painajaisunien jälkeisinä aamuina ja päivinä.

Jos ja kun ilmeisesti painajaisunet ovat yhteydessä ihmisen tuntemaan stressiin, pitäisi ideoida, miten stressaantunut ihminen vapautuu stressistään. Se on jokaisen omassa hallussa. Ja ehkä myös terapeutin hallussa, kukaties. Jos työ stressaa, siihen on ulkopuolisen helppo antaa ohjeita. Yleensä ne ovat yhtä hyviä kuin lapsen kasvatusohjeet henkilöltä, joka on elämässään muutaman kerran nähnyt lapsen kaukaa. Liika työ on järjellä voitettavissa - periaatteessa. Työhön pitäisi saada apuvoimaa, jos ei  työstä ehdi lepoa pitää. Jos työssä ei ole mukavaa, joko työ tai paikka tai molemmat ovat vääriä. Ei näinä työttömyyden aikoina ole mahdollisuutta kovin helposti vaihtaa työtä. Ideariihtä ystävien kanssa pitäisi pitää, vai?! Tavoite on ainakin teoriassa jotakuinkin selvä: Pitää saada elämänlaatu paremmaksi.

Ystävien-sanasta tulikin mieleen, että hyvät ystävät ja muut läheiset tuovat elämään eliksiiriä. Toisaalta yhteydenpitoa muiden ihmisten kanssa pidetään hyvänä stressinpoistolääkkeenä, kyllä jotkut ihmiset voivat olla todella onnellisia yksinkin - ainakin välillä. Mietiskely ja elämän ihmettely tekee hyvää. Se vain on ongelma, että kun nauru pidentää ikää, tyhmimpänä otuksenahan pidetään yksinnaurajaa. Mutta kukaanhan ei sano tyhmäksi, jos yksin nauraa. Voihan sitä vaikka lukea huumoripitoisia tekstejä tai katsoa ihanasti viihdyttäviä elokuvia, videoita, teatteria. Voi mennä naurun ja myös liikunnan eli kehonkulttuurin luo - ja elää kauan. Tärkeää on ryhtyä keräilijäksi, onnistumisten kerääjäksi. Kertaus on opintojen äiti: tuota samaa asiaahan toitotin jo maaliskuun ilmaisuissani.

Omaishoitajana ollessani kehitin tärkeän käsitteen, reilun filungin eli vilungin käsitteen. Toistin toistamistani Maire-vaimolle, että "meillä on kaikki hyvin". Joka kerta Maire rauhoittui ja tuli ilmiselvästi onnelliseksi. Onnistumisten kerääjä voi pitää pieniä onnistumisia hyvinkin isoja. Se ei ole edes itsefilunkia, vaan totisinta totta: väsyneenä aikaansaatu pieni onnistuminen on todella iso. Näin on, vaikka se virkänä tehtynä olisi pieni.

Menestystä kaikkiin toimiimme - ja erityisesti nukkumiseemme!

MUISTELUTARINA

Osallistuin 1950-luvun alkupuolella noin 10-vuotiaana Taivassalon kunnan ja seurakunnan yhdessä järjestämiin lasten leireihin. Yleensä meitä osallistujia oli varmaan 30 tai ylikin. Kunnantalon pihalla kiipesimme kuorma-auton lavalle, jonka jälkeen oli noin kahdeksan kilometrin matka Kaitaisten silloisen lossin lähettyville. Sieltä meidät kuljetettiin moottoriveneellä muutaman kilometrin merimatka kunnan omistamalle saarelle. Ja eikun isoja telttoja pystyttämään!

Viikon kestävillä leireillä oli monimuotoista ohjelmaa, monenlaisia leikkejä, urheilua ja muuta liikuntaa sekä retkiä. Erityisesti mieleen ovat jääneet lipunnostot Siniristilippumme-lauluineen ja lipunlaskut iltaisin. Samaan rivimuodostelmaan merenrantanurmikolle järjestäydyttiin silloinkin, kun kiitettiin kuorossa lausuen emäntää ruoasta.

Toinen hyvin mieleen jäänyt ohjelmanumero olivat ohjelmalliset iltanuotiot lauluineen, leikkeineen, tarinoineen ja muine ohjelmanumeroineen. Olin kai kolmena vuotena peräkkäin iltanuotio-ohjelman juontajana. Enpä tainnut olla kovin "polleena", koskapa mitään kademieltä en muista kokeneeni. Silloin ei vielä ollut kaiketi edes kiusaaminen-sanaa keksitty. No, oli vainen, mutta ei se ilmeisesti yliesiintynyt siinä määrin kuin nykyelämässä.

Ainakin yhtenä kesänä leirin johtajana oli Taivassalon ja Kustavin yhteinen kesäteologi, kalantilainen Alpo Heilä. Hän kertoi kerran että jokin työkalu tarvittaisiin leirillä, mutta ettei se ollut tullut mukaan. En muista, mikä työkalu se oli. Ei kirves ainakaan, koska muistan sitä käyttäneeni. Olisiko ollut sorkkarauta tai jokin saha tai muu. Tarjouduin Alpolle, että voin vaihteluksi käydä hakemassa sen kirkonkylästä kotoani. Niinpä läksin. Sain lainaksi soutuveneen, johon asettelin niin ikään lainaksi saamani polkupyörän. Lähteissäni pastori Alpo pyysi minua tuomaan hänelle askin savukkeita. (Varmaan hän esitti pyynnön salassa, koska ei kaiketi siihen aikaan pappi voinut polttaa tupakkaa julkisesti, ei ainakaan leirillä lasten nähden.)

Sitten vain menoksi. Ensin runsas kilometri oikoväylää myöden mantereelle ja sitten ehkä kuutisen kilometriä kirkonkylään. Kotoa löysin tarvittavan työkalun, jota sitten lähdin pyöräilemällä ja soutamalla viemään leirille. Siis tietenkin unohdin tupakka-askin! Alpon voimakkaasta kiellosta välittämättä lähdin uudelle matkalle. Kun ei jäänyt enää jäljelle muuta kuin yksi noudettava, sen muistin. Kyllä muistini on nykyisin huonontunut vuosi vuodelta. Mutta kyllä olen ollut hajamielinen jo lapsena. Muistaakseni lapsenlapsi Aleksi on kertonut saaneensa ainakin hiukan samaa geeniä.

Taas kerran kertauksena elämän onnellisuuden salaisuus: kohtuullinen terveys ja huono muisti.

PIKKUTARINA

Olin 1970-luvun alussa opettajana Lounais-Hämeen Kauppaoppilaitoksessa Forssassa, siis Vorsasa. Silloin en vielä hoksannut kirjoittaa blogia, joten menin harrastuksenani paikalliseen, juuri perusteilla olevaan rakennusyhtiöön. Tehtäväni olivat paperityöt. Eli kuten minut yleensä esitettiin: yrityksessä on viisi työntekijää, ja lisäksi on Kalevi.

Teimme alaurakoita myös esimerkiksi silloiselle suuryhtiö Puolimatkalle. Kun lähetin sinne laskuja, maksua ei kovin nopeasti kuulunut, vaikka oli 14 päivän maksuaika. Yli kuukauden yleensä kesti suorituksen saaminen laskusta. Sitten yhtiömme muurareista toinen tilasi Puolimatkalta saunapuiksi puisia rimoja. Rimat tulivat nopeasti. Mutta lasku tuli vielä nopeammin. Lasku tuli aamupäivällä, rimat iltapäivällä.

LAINASANOJA

Kävin läpi vanhoja paperiarkistoja. Sattuipa käteeni paperi, jossa oli juttu mielenkiintoisesta aihepiiristä. Tosin keskeinen käsite oli mahdottoman epäkonkreetti: minimalismi. Minimalistinen ihminen on yksilö, jolle ei kerry turhaa tavaraa eikä krääsää eikä sälää. Olen näemmä käynyt runsas kaksi vuotta sitten lukemassa minimalismista sellaisella sivustolla kuin minimalismi.fi. Ideahan on samankaltainen kuin hiljan kertomani kuulopuhe: tavaran kerryttäjä heittää kiertoon tai muutoin pois nurkistaan tänään yhden tavaran, huomenna kaksi, ylihuomenna neljä, sitten seuraavana päivänä 8 ja sitten 16.

Minimalismin yksi idea on, tavaroista luopuminen on muutosta. Ja tavaroista luopuminen on ihmisen inhimillistä muutosvastarintaa. Lainaus minimalismia käsittelevästä tekstistä (Harmi, kun en löytänyt sivustoa enää, joten kirjoittajan nimi jää salaisuudeksi):

"Monelle muutos on vaikeaa. Tiedämme kuinka paljon turhaa tavaraa elämässämme on, mutta olemme kuin halvaantuneita emmekä pysty tekemään asialle mitään. Yritämme ratkaista ongelmaa, mutta mitään ei tapahdu. -- Mietimme kuinka hienoa on kun meillä on vain olennainen jäljellä.-- On parempi olla ajattelematta lopputulosta. Kohdista ajatuksesi mieluummin pienimpään mahdolliseen askeleeseen, jolla voit aloittaa."

Pienestä aloittaminen on monessa projektissa viisasta sen vuoksi, että tärkeä ja isolta tuntuva projekti tuntuu ylitsepääsemättömältä. Pienin askelin pääsee eteenpäin. Mutta täytyisi "päästä tekemisen imuun", tämä on palkitsevaa ja kivaa -tunnelmaan. Muuten käy sillä lailla kuin ensin yksi, sitten kaksi, sitten neljä -järjestelmästä kertoneelle ihmiselle. Kun hän pääsi niin pitkälle, että piti luopua 16 tavarasta, hän keräsi pois heitettäväksi 16 kumilenksua! Harmi ja surullista, kun ei päässyt imuun, vaan päätyi kumilenksuihin!

TUEKSI ELÄMÄÄSI

ISON KIRJAN SANANLASKUJEN KIRJASTA

Luvun 17

jae 18: Mieletön se, joka lyö kättä

ja menee toisesta takuuseen.

17:19 Iloinen sydän pitää ihmisen terveenä,

synkkä mieli kuihduttaa ruumiin.

17:27 Viisas se, joka sanojaan säästää,

järkevä pitää päänsä kylmänä.

17:28 Hullukin käy viisaasta, jos on vaiti,

järkevästä, ellei suutaan avaa.

TOTUUKSIA KANSAN SUUSTA

Mies saa odottaa ruokaa, mutta ei ruoka miestä.

Parempi karvas totuus kuin makea valhe.

 

SANONTOJA

Mene Huitsin Nevadaan! (Yhteys: Kun joku puhuu esimerkiksi "tyhmiä", voidaan leikkisästi lausua komento Huitsin Nevadaan menosta.)

Mene Iitin Kuuksoon! (Yhteys: samanlaisessa yhteydessä kuin Huitsin Nevadaan menokomento. Kuukso on muuten kylä Iitissä, noin 10 kilometrin päässä Iitin keskustasta, Kausalasta.)

Jäi kuin nalli kalliolle. (Olen koko ikäni ihmetellyt tätä sanontaa, kun en ole ymmärtänyt, miten aseeseen liittyvä käsite voidaan yhdistää kalliolle jäämiseen. Luin nyt joitakin asiasta käytyjä keskusteluja. Selityksiä tuli monenlaisia. Mikään ei tuntunut minusta hyvältä - paitsi yksi. Ilmeisesti yhteys on Alli-lintuun. Niitä kai on nähty esimerkiksi kallioluodoilla yksikseen kököttämässä. Ja kun sanotaan "kuin Alli kalliolle", tulee kuin-sanan loppuhenkonen n Allin eteen, kun asia lausutaan nopeasti. Koeta vaikka! -  Kyllä tuntuu jäävän kuin "nalli kalliolle".)

HUHTIKUUN KALENTERIASIAA

LIPUTUSPÄIVÄT

tiistai 9.4.

Mikael Agricolan päivä eli suomen kielen päivä, joka on myös Elias Lönnrotin syntymäpäivä

sunnuntai 14.4.

Eduskuntavaalipäivä

lauantai 27.4.

Kansallinen veteraanipäivä

YK:n TEEMAPÄIVIÄ

ti  2.4. Maailman autismitietoisuuden päivä

to 4.4. Kansainvälinen miinojen vastainen päivä

la 6.4. Kansainvälinen urheilun ja kehityksen päivä

su 7.4. Maailman terveyspäivä (WHO)

ma 22.4. (2. pääsiäispäivä)  Kansainvälinen Äiti Maan päivä:

YK:n yleiskokous on julistanut huhtikuun 22. päivän Kansainväliseksi Äiti Maan päiväksi. Päivän tavoitteena on vahvistaa muistiamme siitä, että eläisimme arjessamme harmoniassa luonnon kanssa. Näin niin nykyisillä kuin myös tulevilla sukupolvilla olisi oikeudenmukainen mahdollisuus elää tasapainoista elämää maapallollamme.

ti 23.4. Kansainvälinen kirjan ja tekijänoikeuksien päivä

to 25.4. Maailman malariapäivä (WHO)

pe 26.4. Maailman henkisen omaisuuden päivä

su 28.4. Maailman työturvallisuus- ja työterveyspäivä (ILO)

ti 30.4. Kansainvälinen jazz-päivä (Vapun aatto)

MUITA PÄIVIÄ JA TAPAHTUMIA

sunnuntai 14.4. Palmusunnuntai

perjantai 19.4. Pitkäperjantai

sunnuntai 21.4. Pääsiäispäivä

maanantai 22.4. 2. pääsiäispäivä

TÄYSIKUU pitkäperjantaina 19.4.

Aiheeseen liittyvä kuva

TOIVON TOIVOTUS

Teologipuolen viisaat sanovat, että ihmisen on hyvä muistaa kiittää osakseen saamastaan hyvistä asioista ja tapahtumista. He neuvovat kiittämään jopa vastoinkäymisistä. Kun 1990-luvun alkupuolella jouduin munuaiskivien johdosta sairaalaan, ilmeni, että munuais- eli virtsakivet oli helppo hoitaa laserhoidolla. Sen sijaan ilmeni viime tipassa pahanlaatuinen syöpäkasvain toisessa munuaisessa. Kasvain oli selvästi isompi kuin munuainen, mutta se oli kotelon sisällä. Lääkärin mukaan kotelo oli ehkä muutaman päivän tai viikon sisällä repeämässä, jolloin syöpä olisi levinnyt kaikkialle kehoon. Kyllä luonnollisesti olin pelastuksestani kiitollisella mielellä.

Aika pian leikkauksen jälkeen alkoi noin 15 vuotta kestänyt omaishoitajajaksoni, kun Maire-vaimolla todettiin Alzheimerin tauti. Meillä oli kokonaisuutena ottaen ihmeellisenkin hyvä elämä. Nauroimme paljon, kun huumori kukki ympärillämme. Kuitenkin varsinkin alkuvuodet olivat opettajan työn ohella vaikeita ja väsyttäviä. Luin silloin ahkerasti Raamattua. Eniten sain voimaa lukiessani Jobin kirjaa. Miksi siitä pidin. En tiedä, mutta pohdiskelin, että sain lohdutusta siksi, että jollakulla on voinut mennä vielä oikein paljon huonommin kuin minulla. Enpä silloin tietoisesti huomannut, että Job opetti kiittämään myös vastoinkäymisistä. Olenkin alkanut nimittää kasautuvia vastoinkäymisiä ihmisen koulutusjaksoiksi. Niin pieneen tilaan voi mahtua aivan valtavan iso ja ydintärkeä asia kuin seuraaviin Jobin sanoihin:

"Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi." (Job 1:21)

Olkoon tavoitteenamme saavuttaa kiitollinen mieli. Jos sen lisäksi pyrimme käymään polkuamme eteenpäin myönteisellä ja iloisella mielellä, saamme ja säilytämme suuren rikkauden, toivorikkauden. Kulkekoon toivo yhä paremmasta tulevasta alati kanssasi!

t. Kalevi

J.K. Olen kirjoittanut hyvillä mielin, mutta sairaana, sekä maaliskuun että huhtikuun tekstit. Molemmista tuli valtavan pitkät, kun en osannut keskittyä asioiden ytimiin. Silti lisään sekä maalis- että huhtikuun teksteihin puuttuvia asioita vielä jonkin verran hieman myöhemmin. Yst.terv. K.