Tavoitteiksi myönteisyys ja mielihyvä!

Lauantai 1.2.2020 - Kalevi Suojanen


ELÄMÄÄ

Lähtökohtaisesti meitä ihmisiä on kolmenlaisia: äärilaidat ovat optimisti ja pessimisti, keskellä on realisti. Suhtautukaa seuraavassa oleviin, ja kaikkiin muihinkin näkemyksiini, kriittisesti.

Viisain valinta on realismi, surullisin valinta on pessimismi ja monin tavoin onnellisin optimismi. Viime mainittua väitän onnellisimmaksi, koska optimisti on noista kolmesta ihmistyypistä onnellisin. Optimismissa on eniten mukana toivoa, tuota elämän eliksiiriä. Optimisti sanoo esimerkiksi, että kyllä tästä selvitään, saatte nähdä, että tämä päättyy hyvin. Pessimisti sanoo esimerkiksi, että taas minulle kävi näin huonosti, vain minulle voi käydä näin, ei tästä mitään tule; saatte nähdä, että tämä päättyy taas huonosti.

Alussa esittämäni ajatuksen mukaan realismi on optimismin ja pessimismin välissä. Realistilla taitaa olla aivoissaan voimakas "järkiputki". Se synnyttää järkeilyä siitä, mikä toteutumisvaihtoehto on tulevaisuudessa tiedossa olevien seikkojen valossa todennäköisin.

Onneksi on paljon tosiasioita, joiden toteutumiseen ei ihmisen luonne vaikuta. Nyt elämme vuoden 2020:n helmikuuta. Absoluuttinen totuus on, että jos maapallo pysyy koko helmikuun olemassa, on karkausvuosi ja tässä kuussa päiviä on 29. Taas löytyy suosittu vihkimispäiväkin: 02022020. Vanhan perinteen mukaanhan mies antaa naiselle vuosittain hääpäivänä lahjan tai ainakin kukkia, tuo on helppo päivä muistaa, vaikka vuosiluvun muuttumisesta huolimatta. Kitupiikki mieshän vaatisi hääpäiväksi karkauspäivän 29.2. Näin hänelle tulisi eteen rahamenoa merkitsevä muistaminen hääpäivänä vain joka neljäs vuosi.

Muuten: seniorit tietävät, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sen nopeammin kuukaudet vilistävät. Tammikuu alkoi ihan äsken, ja myös loppui ihan äsken. Mitenkähän nopeasti tämä lyhyin kuukausi sujahtaakin ohi. Onneksi karkauspäivä on pienenä hidasteena mukana. Taas kerran tuli mieleen Kylli-tädiltä kuulemani viisaus. Sen mukaan lasten päivät menevät nopeasti, vuodet hitaasti. Vanhuksille vuodet menevät nopeasti, päivät hitaasti. Ennen vanhaan, kun ei ollut radiota ja/tai televisiota, vanhusten ajankulua oli ainakin kylätaajamissa katsoa ikkunasta, kulkeeko kylänraitilla ihmisiä. Naisilla oli vielä varmaankin lisäkatsottavaa: minkä värisiä ja minkälaisia vaatteita ihmisillä oli yllään. Varmaan siinä oli hyvä harjoittaa tuomarointiakin: eiköhän vain ollut helppoa arvioida, oliko ohikulkevien ihmisten vaatetus järkevää ja väriltään sekä muutoinkin tiptopkohdallaan.

MUISTISAIRAUS / OMAISHOITAJUUS

Kalevin omaishoitajapäiväkirjasta 9.2.2000, jolloin kirjoitin lähinnä sitä edeltävän, 8. helmikuun, tapahtumista. Tuo päivä oli omaishoitaja-aikani yksi vaikeimmista päivistä. Minulla oli silloin aamulla kolme lähiopetustuntia käsittänyt työrupeama muutaman kilometrin päässä sijaitsevassa koulussa, työpaikassani. Hoitajaverkostostamme ei kenellekään sopinut tulla Mairen seuraksi kotiin. Ovia ei ollut vielä asennettu uloslähdön estävää järjestelmää, koska vielä ei ollut ollut sille tarvetta. Mutta nyt eilisen päivän jälkeen ei Mairea voinut enää jättää kotiin yksikseen.

Eilen aamulla työhön lähtiessäni jäi Mairen talvitakki eteisen vaatenaulakkoon. Työstä tullessani talvitakin tilalla oli Mairen yöpuku. Mairea ei ollut missään. Monen monituisen lähikaduilta etsimisen, hätäpuhelimeen ja poliisille soittamisen sekä muun puhelinkierroksen jälkeen Maire löytyi Vantaan Tikkurilan perukoilla sijaitsevasta koulusta. Soitin liikennelaitokselle ja kysyin, voiko muistisairas rahaton henkilö päästä linja-autoon ilman rahaa. "Kyllä ne kuskit niitä ottaa", oli vastaus. - No, hain Mairen koulusta kotiin; loppu hyvin, kaikki hyvin, ja elämä jatkui entisellään.

Vaikean päivän jälkeinen yö meni huonosti. Heräsin kello 4:n ja 5:n välillä migreeniin. Hain lääkettä ja menin uudelleen nukkumaan. Nukuin vähän, otin lisää lääkettä, nukuin vähän, otin lisää lääkettä. Koko aamupäivän nukuin puolesta tunnista tuntiin -jaksoja useita. Aina vain laitoin kellon uudelleen soimaan, kun en tuntenut olevani työkunnossa. Olen jotenkin täysin lamassa. Ehkä kyseessä on jonkinlainen jälkishokki. Vai miksikähän asiantuntijat tätä nimittäisivät, mene ja tiedä.

Eilisestä menettelystä tuli aamulla unen lävitse mieleeni pahin virheeni. Pahin virhe oli se, että lupasin Vantaan poliisille lähteä hakemaan Mairea ja lupasin olla perillä runsaan puolen tunnin kuluttua. Luulen, ettei aikaa kyllä mennyt tuntiakaan, mutta meni paljon yli puolen tunnin. Ja kun Vantaan poliisikin saattoi soittaa minullepäin jonkinmoisella viiveellä - en tiedä! - joutuivat Mairen seurana olleet neljä henkilöä koulussa odottamaan aivan turhaan. Kun sattui päivä, että Maire oli ainoa kadonnut pääkaupunkiseudulla ja kun hän oli sanonut nimekseen Maire Marjatta, miksen sanonut poliisille, että huolitsijat toimittaisivat Mairen heti taksin avulla kotiosoitteeseemme Töllinrinne 12. Jos olisi tullut mieleen poliisin välityksellä keskustellessani, olisin pyytänyt saada koulun puhelinnumeron tai huolitsijan kännykkä-numeron (en silloin vielä tiennyt, että heitä on neljä! - itsekseni ajattelin, että Maire on vahtimestarin kotona), ja olisin voinut äänestä tunnistaa Mairen.

Asiantuntijoiden huoli nimittäin oli se - tosin hoksasin sen vasta Mairen jo noudettuani -, että onko sittenkään kyseessä kadoksissa oleva Maire Marjatta. Yhtä hyvin poliisi olisi voinut antaa minun puhelinnumeroni huolitsijoille ja he olisivat voineet soittaa minulle. Olisi siten tunnistaminen tullut heti tehdyksi.

Toisen virheen tein illalla. Minulle tuli merkillinen yksinolon, rauhassa olon tarve. Tein kai surutyötä menneestä. Tai huoli jotenkin vain laukesi yksinolon tarpeen syntymiseen. Maire kävi kaksi kertaa silittämässä tukkaani ja sanoi ”pusi, pusi”. Hän olisi kaivannut huomiota. Ei hän kylläkään enää muistanut missään poissa olleensa. Ehkä harhailumatka kuitenkin hänen tajuntaansa jotenkin painoi, koska näin jälkeenpäin ajatellen: kyllä Maire kaipasi ymmärtämystäni ja lohdutusta. En häntä mistään moittinut, joten jonkinlaista ymmärtämystä hän kai sai - lohduttajaksi minusta ei ollut.

Taisin nyt kyllä kaunistellakin. Tarkemmin ajatellen: kyllä kotiovesta sisään tullessamme sittenkin moitin Mairea. Sanoin, että kotoa ei saa lähteä ja että hänen lähtönsä aiheutti monelle ihmiselle paljon vaivaa ja murhetta. Aivan turhaan tuon virkkeen sanoin. Sitä paitsi rikoin sillä itselleni antaman lupauksen: Päätin Mairea hakemaan lähtiessäni, etten sano moitteen sanaa, koska ei ole moitteen paikka. Olisi ihan sama kuin jos joku moittisi minua ihmisenä motiivinaan migreenini. Ei Maire muistanut missään käyneensä tai ei ainakaan lainkaan ymmärtänyt, mistä sanani johtuivat ja mistä niissä oli kyse. - Onneksi hän ei hetken päästä enää muistanut, että olin häntä moittinut. Silti pelkään, että moitteestani jäi hänen aivoihinsa pieni musta depispilkku.

Mietin vielä, mitä Mairella oli mukana. Käsilaukkua hän ei kai ollut löytänyt. Varsinainen käsilaukku onkin pitkään ollut kadoksissa, mutta sitten on ainakin kolme ”varalaukkua”. Niistä yksikään ei kai ollut mukana. Tavarana oli kai sitten kädessä yksi naistenlehti, huivi ja varalakki. Rahaa hänellä ei ollut. Mysteeriksi jäänee, millä keinoin hän oli päässyt Tikkurilan perukoille. Oli liukas ja märkä keli. Talvikengät olivat sen näköiset, että ne olivat pahasti kastuneet. Eli pelkästään autokyydillä Maire ei ole mennyt. Ehkä hän on kävellyt runsaat kaksi kilometriä Tuusulantien varteen ja päässyt sitten ilmaiseksi johonkin linja-autoon. ja ehkä jäänyt päätepysäkillä pois. 

                                   

15.2.2000:

Öisin on tullut viime viikkoina uusi pieni ongelma. Maire sytyttää WC:ssä käynnillään kaikki mahdolliset valot kotiimme. Jos ja kun herään yöllä, käyn ne sammuttamassa. Toisaalta kyse lienee kellonajan hämärtymisestä. Viime yönä kun heräsin ennen kuin Maire tuli uudelleen nukkumaan, hän oli syömässä häntä varten illalla valmiiksi ottamaani aamupalaa. Kun sanoin, että kello on vasta puoli kolme, hän ihmetteli, mutta tuli kuitenkin kiltisti nukkumaan. Nukkumaan asettautumisessakin on viime iltoina ollut oma rumbansa. Maire jää yleensä nukkumaan päivävaatteissa peiton päälle. Ja kun aviomies koettaa houkutella yöpuvun laittamiseen ja peiton alle menemiseen, eivät keinot tahdo riittää!

Tepa, ensisijainen Mairen hoitaja Terttu, oli päivällä kävelyllä Mairen kanssa minun ollessani töissä. He olivat tehneet 45 minuutin lenkin. Maire oli todennut useita kertoja: ”Tää on hyvä, ai kun on kaunista, ei ole yhtään tuolla noita” (normaali ilmaisu katse taivaalle luotuna, kun taivas on sees - tarkoittaen pilviä tai siis pilvettömyyttä).                         

Illalla TV:stä tuli Lasse Pöystin ruotsinkielinen ohjelma, jota katselimme. Joku lauloi ohjelmassa kauniisti. Jäljittelin laulajaa ja lauloin Maireen katsoen: ”Jag älskar Dig!”. - Maire katsoi vitsikkäästi takaisin ja totesi: ”Paska mikä paska!” (Puhe tuli herra Alzheimerilta.) 

UNI / UNETTOMUUS

Tiistaina 28.1.2020 oli Helsingissä yliopiston tiloissa unta käsittelevä yleisötilaisuus. Helsingin yliopiston unitutkijat tarkastelivat tilaisuudessa unta ja nukkumista ja unihäiriöitä eri näkökulmista. Tarkastelijoina olivat kliininen opettaja Laura Hänninen, yliopistotutkija Henna-Kaisa Wigren, kognitiotieteilijä Liisa Kuula ja apulaisprofessori Tomi Rantamäki.

Seuraavassa on mieleeni jääneitä huomioita tilaisuudesta:

<> Jos ihminen nukkuu huonosti, se vaikuttaa muistin huononemiseen. Samoin huonosti nukutun yön jälkeen ärsyyntymiskynnys madaltuu.

<> Sosiaalinen kanssakäyminen on helpompaa silloin, kun uni on kunnossa.

<> Ihmisten välillä on eroja sen suhteen, kuinka paljon unta tarvitaan. Toiset tarvitsevat unta enemmän kuin toiset. Unirytmitkin ovat ihmisten välillä erilaiset: toiset voivat olla aamuvirkkuja, toiset iltavirkkuja. Unen määrään ja rytmiin vaikuttavat lähtökohtaisesti geenit.

<> Eläimetkin nukkuvat. Niilläkin on yksilölliset tarpeet unen rytmin ja määrän suhteen. Unen määrän ääripäät: norsulle riittää kahden tunnin uni vuorokaudessa, leijona 14 tuntia.

<> Aivoille hyvä uni on mitä tärkeintä. Uni on niille huollon aikaa. Aivot "pesevät kertyneen kuonan" pois unen aikana.

<> Päivän on hyvä sisältää aktiivisuutta, jotta yöunesta tulisi hyvää.

<> Ennen nukkumaan menoa tekee hyvää esimerkiksi kuunnella kaunista musiikkia. Mielihyvän tunne on hyvä unen antaja.

<> Hyvässä unessa on eri vaiheita/syklejä. Alkuun lähdetään kevyesti eli on kaksi pinnallisen unen vaihetta. Sen jälkeen on vuorossa syvän unen vaihe. Unen loppupuolella tulee vilkeunen eli REM-unen aika. Silloin silmät liikkuvat nopeasti luomien alla. Kuitenkin muutoin kaikki lihakset ovat REM-unen aikana täysin rentoina. (Muuten: oppineet sanovat, että muut unen vaiheet paitsi REM-uni ovat NONREM-unta.)

<> Hyvän unen esteitä ovat esimerkiksi ahdistus, stressi ja masennus. Nuo hyvän unen esteet johtuvat yleisesti ottaen siitä, että ihmisellä on puutetta tai liikaa jotakin. Liikaa on esimerkiksi murheita, ihan mitä vain: hän on kohdannut loukkauksia, tuntee itsensä huonoksi, rumaksi tai muuta inhimillisesti mahdollista epäinhimillistä. Usein ajatukset voivat olla luuloja tai vääriä oletuksia taikka joka tapauksessa "ajatusturhakkeita". Yleensä nuo kaikki hyvän unen esteet aiheuttavat sen, että ihminen ei tunne mielihyvää.

Silloin, kun kokee pitkäaikaisesti unihäiriöitä, ja kun on elämässään jatkuvasti kovin väsynyt, tulee hakea asiantuntevaa apua.

-----------

                  -----------

JK Kalevilta:

REM-unta sanottaneen käytännössä tunneuneksi. Unen tässä vaiheessa nähdään unia. Ne ovat tärkeitä ihmisen psyykelle. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että uneen erikoistuneen lääkärin ensimmäinen kysymys uudelle potilaalle on: "Käytättekö unilääkettä?" Jos vastaus on myönteinen, tulee seuraava kysymys: "Näettekö unia?" Jos vastaus on kielteinen, lääkäri kommentoi asiaa: "Sitten lääkettä pitää vaihtaa; ihmisen psyykeen kannalta on tärkeää, että ihminen näkee unia."

Muuten: Tiedeihmisten unikurssin jälkeisenä päivänä koin elämän arjessa pahalta tuntuvan vastoinkäymisen. Kun yleensä nukahdan helposti, en saanutkaan melkein tuntiin unta. Nousin, söin alkuöisen aamupuuron, selasin menneen päivän lehdistä myönteisiä uutisia ja menin nukkumaan. Nukahdin helposti. Nukuin hyvin, jopa niin hyvin, että katsoin REM-unen loppuun ja heräsin.

Ehkä heräsin senkin takia, että uneni ei ollut kovin onnellinen. Olimme kaikki koulun opettajat matkustaneet urheilemaan. Tavoitteena oli juosta pitkä lenkki pitkin Nuuksion erämaapolkuja. Lähdön lähestyessä ihmettelin, miten pystyn ratkaisemaan ilmenneen ongelman. Minulla oli ainoat vaatteet päälläni, ja ne olivat ennemmin pyhä- kuin arkivaatteet, puhumattakaan urheiluvaatteista. - Maallikon loppukaneetti: eihän ole ihme, että REM-univaihe vahvistaa psyykettä, kun se pistää kokemaan eli harjoittelemaan ainakin minulla yleensä vastoinkäymisiä. Mutta eihän nyt kylläkään huonosti käynyt: pähkäilin unen lopuksi, mitä minä nyt teen!? Ja näemmä tilanne päättyi onnellisesti: heräsin kaikki tarvittavat kamppeet ja tavarat käden ulottuvilla!

Asiantunteva apu on esimerkiksi uneen erikoistuneen lääkäri. On myös olemassa uneen erikoistuneita sairaanhoitajia. Muistan sellaiselta kerran saaneeni hyvää apua. Hän ounasteli, että voin herätä kesken unen särkyyn, ja suositteli ottamaan yhden 500 mg:n Para-Tabsin ottamista. Tuosta on vuosikymmeniä aikaa, joten en muista tarkkaan, minkälainen seuraus särkylääkkeestä oli. Muisti- ja mielikuvani siitä on kuitenkin positiivinen. Onhan meitä unihäiriöisiä sellaisiakin, joilla säryt ovat häiritsemässä unta.

Särkylääkkeetkin ovat oma ongelmansa. Esimerkiksi minulle, yksimunuaiselle, Burana ei sovi; Para-Tabs ainoa, jota voin käyttää. Ja paljon lienee ihmisiä, jotka, jos suinkin mahdollista, kaihtavat lääkkeiden ottamista tai ainakin haluavat minimoida sen.

YHTEENVETO

Uni on tarpeellista ja aivan välttämätöntä sekä ihmisille että eläimille:

 

                         Kuva: Pixabay

PAPPA PAKINOI

IHMETTELYÄ JA TAJUNNAN AHTAUTTA

(Vuodelta 2005)

Pappa ei ole vielä varttunut niin vanhaksi, että olisi lakannut ihmettelemästä. Maailmassa riittää ihmettelemistä enemmän kuin yhden pakinan verran. Ihmettelyn aiheita ovat esimerkiksi synty­mä, kuolema ja niiden väliin mahtuva elämä. 

Viime aikoina pappa on ihmetellyt, miten pienenkin puuhan aloit­tamiseen menee entistä enemmän aikaa. Jonkin puoli tuntia vaa­tivan yksittäisen työsuorituksen aloittamiseen kuluu lähes toinen mokoma aikaa. Ihan selvä asia on, että etukäteissuunnitelman mukaan puoli tuntia vaativa työ venyy vähintään tunniksi, joskus kahdeksikin. Ja kun papan pitkäjänteisyys iän myötä on osoittanut herpaantumisen merkkejä, ei edes tunnin työtä aina saa tehdyksi yhdessä jaksossa, vaan täytyy välillä keksiä jotakin keskeytystä. Toisaalta tietenkin joskus voi unohtua eli innostua työn ääreen niin, ettei huomaa kellon kulkua. Yhtä usein käy niin, ettei unohdu työn ääreen lainkaan. Ryhtyminen voi viedä niin paljon aikaa, että suunnitteilla ollut työ jää kokonaan tekemättä. Papan ja mamman puutarhakeinukin olisi kaivannut välttämättä viime keväänä uuden lakkakerroksen. Pappa on kyllä jo lakannut tavoittelemasta keinun lakkaamista tänä vuonna. Keinun lakkaamisen aloittamista pitää valmistella talven verran ja aloittaa lakkaaminen mahdollisimman aikaisin uuden kevään koittaessa.

Monille papan kaltaisille ihmisille on tuttu sanonta, jonka mukaan ”on niin kiire, ettei ehdi tehdä mitään”. Meidän itsensä kiireisiksi tehneiden on hyvä silloin tällöin lukea 4. säkeistö virrestä 443: ”Asioiden paljous usein näköalat peittää, anna silloin rohkeus syrjään kaikki turha heittää. Anna nähdä olennainen, siitä olla riippuvainen.”

Pappa ihmettelee tuhansien asioiden joukossa myös nykyajan atk-vimpaimia ja -vempaimia. Miksi ne välillä toimivat, välillä taas eivät toimi? Joskus tuntuu, että vimpainvempain lakkaa toimimas­ta, kun se vaistoaa papan tulevan viittä metriä lähemmäksi. Jos näin on, koneet ovat peräti inhimillisiä. Esimerkiksi papan hyvän ystävän mukaan hänen esimiehensä on onnistunut luomaan työ­paikalle sellaisen hengen, että papan ystävän verenpaine nousee yli 200:n, kun hän tulee alle 100 metrin etäisyydelle työpaikas­taan. Toisaalta esimiehiä voi lohduttaa suomalaisella kansanvii­saudella, jonka mukaan jokaisen työntekijän mielestä työpaikalla esimiehet ovat huonoja, ruoka on huonoa ja päätä särkee.

Silti on hyvä, että työpaikoilla on erilaisia laitteita, esimiehiä ja ehkä ruokaakin. Onpahan itsensä ulkopuolelta löydettävissä moit­teen kohde. ”Koneen vika”, on papankin yksi yleisimmistä ajatuk­sista, kun työt takkuavat. Puolueeton ulkopuolinen tarkkailija ilmeisesti katsoisi koneen sijasta pappaa ja toteaisi: ”Tajunnan ahtautta, pappaseni, tajunnan ahtautta.”

LAINASANOJA

Hyvä terveys -lehdessä 2/2020 oli Helena Hietaniemen juttu otsikolla VAPAAKSI turhista PELOISTA. Asiantuntijoina jutussa ovat Helsingin yliopistosta kehitys- ja kliinisen psykologian professori Anu-Katriina Pesonen sekä käyttäytymisgenetiikan professori Iiris Hovatta.

Seuraavassa on ote artikkelista: "Pelokkuus temperamenttipiiirteenä alkaa näkyä 4 - 6 kuukauden iässä. Kun vauva ei koe oloaan turvalliseksi, liikkeet pysähtyvät, ilme jähmettyy ja vauva hakee turvaa vanhemmasta."

"Vanhemmat kuvaavat noita lapsia herkiksi ja varovaisiksi." ---

"Perinnölliset tekijät, äidin stressi raskausaikana tai lapsena koettu krooninen stressi" [eivät ole lapsen psyykelle hyväksi]. ---

"Pitkittynyt pelko voi johtaa masentuneisuuteen tai ahdistuneisuushäiriöön, joille myös on perinnöllinen alttius." ---

"Lapsuuden turvalliset kasvuolot suojaavat sairastumiselta, vaikka perinnöllinen riski sairastua olisikin olemassa. Tosin myöhemmin stressaavat elämänkokemukset, kuten avioero tai läheisen kuolema, voivat laukaista masennuksen tai ahdistuneisuushäiriön." ---

JK Kalevilta

On surullista, että ennen vanhaan esimerkiksi keskosina syntyneet vauvat joutuivat olemaan kauan yksin ilman, että olisivat tunteneet äidin läheisyyttä, ja myöhemmässä vaiheessa myös isän läheisyyttä. Joissakin tapauksissa äidillä itsellään on saattanut olla sellainen pakottava tilanne, että hän ei ole voinut antaa vauvalleen läheisyyttään. Minusta maallikkona tuntuu, että yksin elämänsä alun elänyt vauva voi joutua kärsimään läheisyyden kaipuusta vielä aikuisenakin, ehkä jopa seniorinakin. Tosin minulla ei ole olettamani tueksi tutkimustietoa. Syvästi toivon, ettei noin voisi käydä.

TOIVON TOIVOTUS

Hyväksykäämme lähimmäisemme, hyväksykäämme itsemme, olkaamme rohkeita, tehkäämme parhaamme, olkaamme pitkäjänteisiä. Niin syntyvät ainekset, joista toivontäyteys on tehty.

t. Kalevi

JK

TUBETTAMISESTA Olemme onnellisina jo aikuisikään ehtineen lapsenlapseni Aleksin kanssa aloittaneet tubettamisen. Kuvaa alkaa näkyä ja ääni kuulua Ystävänpäivän 14.2.2020  illasta alkaen.

Osoitelinkki ensimmäiseen videoomme on seuraava:

https://www.youtube.com/channel/UCOCrEA_Zt2P_TpIIo0ppHjA/featured